Taiteilijana, josta tulikin yksityisyrittäjä alallaan, olen läheisissä suhteissa ahdistuksen kanssa. Olen syönyt muutamia Paroksetiinikuureja elämäni aikana. Kuurien avulla olen päässyt yli pahimmasta, kuten erosta, työttömyydestä tai vain maailmanpelosta. Tiedän, että tulen useita kuureja vielä elämässäni syömäänkin. Se ylitsepääsemätön tunne hiipii viikkojen aikana pitkälle ja lopulta on pakko soittaa lääkärille. Aina sen verran myöhään, että puolentoista kuukauden odotus (niin täällä kertaa) tuntuu loputtomalta ja suorastaan heitteillejätöltä.
Kun on itse vastuussa omasta tuotteliaisuudestaan, on jatkuva huono omatunto. Täytyisi olla tuotteliaampi. Miksen ole töissä nyt. Miksen saanut enempää aikaan. Aikataulut taistelevat vastaan. Tahtoisi levätä, mutta viikonpäivillä, juhlapyhillä tai vuodenajoilla ei ole mitään merkitystä. Vain loputtomasti töitä tehtävänä, täytyy pyrkiä eteenpäin ja aika kuluu käsittämättömän nopeasti.
Olen koittanut opetella tietoisesti olemaan armeliaampi itselleni. Ennen nukkumaanmenoa ei auta murehtia ja pyöritellä asioita päässään, sillä silloin kuuluu levätä. Vapaapäiviä täytyy pitää. Täytyy aikatauluttaa ystävien näkemistä ja muuta kivaa viikkoon, jotta välillä voisi unohtaa oman napansa ja työn. Kaikki lepo jouduttaa produktiivisuutta. Tällaisia asioita sitä sitten täytyy itseänsä käskyttää ottamaan huomioon.
Ellei ole selkeää rytmiä, ei voi olla tehokkaimmillaan. Aamut venyvät helposti iltapäivään ja illalla tuntuu levottomalta olla töissä. Yökin on jo tulossa. Olen kyllä huomannut, että jos minun täytyy tehdä jotain mekaanista, ovat aamut parasta aikaa. Yöllä olen luova. Rytmin aikaansaaminen on minulle ollut lähes mahdotonta ilman pomoa.
Niin ahdistus seuraa jatkuvasti. Ellei ahdista, alkaa pelottaa. Koko ajan täytyy olla varuillaan, sillä jos herpaantuu, koko korttipakka kaatuu. Painajaismainen tunne niskassa milloin mistäkin hoitamattomasta asiasta on niin tuttu, että jos hetkeksi helpottaa, etsii mieli aktiivisesti jonkun asian josta olla huonona. Vaikka yläasteen randomilta äikäntunnilta, jolloin sanoin jollekin ihme ihastukselleni jotain tyhmää. Joskus jollei ahdista, alkaa masentaa. Tuntuu tyhjältä, kun ei ole mitään suurta painetta.
Helpotuksen hetkistä täytyy käskyttää itseään nauttimaan, että voisi arvostaa hetkellistä kepeyttä. Huomasin taannoin tällaisella huolettomalla hetkellä, että vaivun maneerisesti otsa kurtussa mietteisiini. Huokaisen huolissani ja palautan mieleeni painajaistaakan. Kuinka typerältä maneeri tuntuikaan, kun syytä ei löytynyt. Koitin murehtia, mutten onnistunut.
Taiteilijan ammatti koostuu suurista nousuista ja jyrkistä laskuista. Suurta huomiota avajaisissa ja sitten täydellinen hylkääminen vaikka evätyn apurahan muodossa. Taloudellinen epävarmuus ja yhtäkkiä joku maksaakin kymppitonnin teoksesta. Kuraattori vie syömään tournadosta valkoisten pöytäliinojen äärelle ja seuraavana päivänä mennään leipäjonoon. Poltetaan tuhkiksesta tumppeja. Avajaisviini useamman kerran viikossa alkaa houkutella ja juomisesta johtuvaa ahdistusta onkin jo lähes mahdotonta sietää. Se ahdistus vie elämänhalun.
Äitini sanoi joskus, että taiteilijat ovat katkeria. Jatkuva tyrmääminen ja pärjäily ja ahdistus saattavatkin sen hyvin helposti aiheuttaa. Pärjäsin ammattitautini kanssa milloin mitenkin, katkeraksi en ryhdy. En ole uhri, vaan minulla on kaikki mahdollisuudet toteuttaa unelmiani, kunhan olen kekseliäs. Itse olen vastuussa ahdistuksestani ja itse sen kanssa elän.
Courage is resistance to fear, mastery of fear, not absence of fear. Mark Twain
