Yläkerran naapurillani on vakavia ongelmia mielensä kanssa. Oireisiin kuuluu aggressiivista, epätoivoista, riivattua ja draamanhakuista huutoa. Sanoilla ja ilman. Joskus kuuluu myös riivatun kuuloista laulua, joka varmaankin on hänen nousuhetkensä. En tiedä, huutaako hän yksin vai puhelimessa. Kuinka voi olla, että hän asuu noin huonovointisena yksinään. Onko kukaan kartalla hänen voinnistaan?
Naapurini sai minut pohtimaan yksinäisyyttä. Muutettuani kotikaupungistani 21-vuotiaana tutustuin absoluuttiseen yksinäisyyteen. Istuessani siinä tupakalla, täydellisen tähtitaivaan kuvun alla ensimmäisen ikioman kotini portailla ymmärsin, että olemme kaikki lähtökohtaisesti yksin tässä maailmassa. Ihmiset ympärillämme ovat arvaamattomia ja läheiset ihmiset joskus hyvinkin kaukana. Tunsin olevani absoluuttisen, tyhjentävän ja lopullisen yksin.
Yksin oleminen maailmassa sinänsä on lohdullinen ajatus. Elintilaansa rakentaa loppujen lopuksi itselleen, itseään varten ja sinne kutsutaan muita ihmisiä tahtojen ja kykyjen mukaan. Muille ihmisille annetaan tilaa, mutta ei liikaa omalla kustannuksella. Parisuhteessa ihmisten rajat hälvenevät ja kasataan palapeliä tarpeista. Toki sitä tapahtuu myös ystävyyssuhteissa, mutta miedommin. Silti täytyisi muistaa pitää kiinni omista, vaivalla rakennetuista persoonan tukirakenteista, eikä unohtaa liikaa tarpeitaan. Silloin saattaa katkeroitua. Usko pois, tiedän miltä se tuntuu.
Asiat joita rakastaa tai vihaa pysyvät vaikka välillä unohtuisivatkin. Läksyt opitaan, niistä voimistutaan ja ollaan entistä valmiimpia ottamaan absurdi, raaka ja ennalta-arvaamaton mutta myös hellivä, palkitseva ja hurmaava elämä vastaan. Itselleen pitäisi muistaa olla armollinen maailman ja sosiaalisuuden paineessa. Se on vaikeampaa kuin läheisten huomioiminen.
Luojan kiitos, en ole tuntenut koskaan persoonani hajoavan, etääntyvän tai katoavan. Naapurini ehkä tuntee niin. Olen voinut luottaa siihen ainakin tähän päivään saakka, että minä itse olen kohtuullisen läsnä elämässäni loppuun saakka, vaikka muut ihmiset tulevat ja menevät. En toivoisi mielenterveyden häiriöitä pahimmalle vihamiehellenikään. Oma mieli on paha vankila. Kun ajatukset lähtevät liian hurjille urille, eristyy yhteiskunnasta, ehkä lopullisemmin kuin vankituomion saanut.
Yksin olemme, jumaliin uskomattomat, kuoleman edessä. Yksin täältä lähdetään. Tahdon itse määrittää sen, miten elämäni on onnistunut. Syyllistänkö itseäni vai päästänkö itseni pahasta, se on minun vallassani. Kukaan muu ei ole oikeutettu sitä tekemään. Kuolemaan loppuu kaikki ja sitten pääsee tai joutuu pois. Itse toivoisin kuoleman tulevan sellaisessa vaiheessa, että olen valmis lopettamaan. Siinä vaiheessa, kun kaikki on tehty mihin tässä maailmassa on pystynyt. Oma kuolema ei pelota niin paljon kuin läheisten ihmisten. Itse en jää tuntemaan murskaavaa surua poislähdöstäni. Kuoleman jälkeen ei ole mitään, se on loppu ja se on hyvä.
Jutun kirjoittamisessa auttoi
Diamanda Galas
